img_0158

Olisin voinut olla mitä vain. Vaikka huippuluokan journalisti. Sen sijaan minusta tuli viestintätyön pätkäguru.

En ole koskaan ollut varma siitä, mitä haluan tehdä työkseni. En päiväkodissa, yliopistossa enkä nyt toimistossa. Jokaisesta työpaikastani olen silti pitänyt. Eniten olen oppinut siitä, kuinka uusi työ, työvälineet ja työympäristö omaksutaan.

Monet yliopistoaikaisista tiedotusopin opiskelutovereistani ovat rakentaneet journalistin uraa päämäärätietoisesti ja ovatkin jo pitkään olleet merkittävien mediatalojen leivissä tekemässä merkittävää työtä. Jostakin näkökulmasta katsoen minä sekalaisten viestintähommien pätkäläisenä olen pudonnut kelkasta. Saattaa olla, vaan en ole antanut sen haitata menoa. Kuljen omia sivuraiteitani urakehityksen radalla.

Kuusi työtä, viisi paikkakuntaa

33 ikävuoteeni mahtuu määräaikaisuuksia kuudella eri työnantajalla ja päälle itsenäinen freelance-työ. Olen tehnyt töitä kahdessa eri maassa ja kotimaassa viidellä eri paikkakunnalla. Olen saanut nähdä ja kokea monta erilaista työympäristöä. Mukaan mahtuvat mm. päivälehden toimitus, Euroopan parlamentti, Puolustusvoimat, kunnallisalan työllisyydenhoito ja ICT-alan markkinointi. Ainoa yhdistävä tekijä ovat viestinnän laaja-alaiset tehtävät.

Jokainen uusi alku on kannustava mahdollisuus, johon yleensä on ollut valtava into lähteä mukaan. Toki vie voimia opetella alusta täysin uuden alan lainalaisuudet ja työpaikan toimintatavat parin vuoden välein. Mutta vaihtuvat työt ja ympäristöt ovat myös opettaneet valtavasti uutta itsestäni ja kyvyistäni puhumattakaan eri alojen asiantuntemuksesta ja kaiken maailman ohjelmistojen omaksumisesta.

Uutta nousua, suvantokohtia ja pohjamutia

Asennoituminen noudattelee aina samaa kuviota; kukin määräaikaisuus hoidetaan täysillä loppuun ja sitten etsitään taas uutta ja innostavaa. Välillä into elää suvantokohtia ja hakee uutta nousua pohjamudista. Tähän mennessä se on sieltä aina takaisin kivunnut. Jossakin takaraivossa elää lisäpontena ajatus siitä, että ainakaan työ ei loputtomiin sido paikalleen. Periaatteessa pätkän jälkeen on taas vapaa vaihtamaan maisemaa, jos siltä tuntuu. Ei tosiaankaan aina tunnu.

Vakityön ottaisin vastaan mielelläni, jos sellainen jostain kumman syystä kohdalle osuisi. Parin vuoden pätkässä ei ehdi kehittää kovin syvällistä asiantuntemusta työnantajan toimialasta, vaikka paljon oppia voikin. Lisäksi erityisesti kesäisin pätkäläinen muistaa erilaisuutensa, kun vakkareita ei näy työpaikalla kuukauteen. Itse kun on tyydyttävä korkeintaan viikon palkalliseen lomaan ja lasten kesälomailut on sumplittava naapureiden, mummujen, vaarien, tätien, setien, serkkujen ja kummien avulla. En kuitenkaan osaa aktiivisesti kaivata vakituisuutta, kun en ole sitä koskaan kokenut.

Palikoista rakentuu Upea Ura

Työnhaku vie niin ikään voimia. Se on itsessään työtä. Työllistymisen jälkeenkin hakumoodi saattaa jäädä päälle ja jokainen sähköpostiin kolahtava työpaikkalistaus on vähintään kelattava läpi, ettei vain mitään todella mielenkiintoista pääsisi livahtamaan käsistä. Useimmiten senhetkinen työ kuitenkin vie siinä määrin mennessään, ettei mielenkiintoisimpiin paikkoihinkaan jää aikaa hakea kunnon panoksella. Ehkä hyvä niin, ettei elämästä tule liian tempoilevaa.

Nykyinen työelämä on yhä enemmän pätkäilyä ja projekteja. Olen siinä mielessä hyvässä asemassa, että olen kasvanut pätkäksi ja toistaiseksi ihan tyytyväinenkin tilanteeseen. Näistä pätkäpalikoista aion vielä rakentaa Upean Uran, josta voi olla hyvillä mielin ylpeä!

Kirjoittaja Tuuli Ojakangas vaikuttaa myös Upea ura- viestintätiimissä

Leave a Reply